Mättähältä mättähälle, kuumeen vallassa

Lähdin sienimetsään, tulin mustikkametsästä. En tunnistanut yhtään niistä vähistäkään sienistä, pitäydyin siis tutummassa saaliissa. Ja sitä riitti, vieläkin. Paistoi, tihuutti, tuuli, tuoksui. Vastapäisellä mättäällä kahviseurana naapurin varamummo ja vastaleipomansa sienipiiraat.

Näistä kuvista aistii syksyn. Arvaa sen kyllä jo mielentilastakin. Koska syksy on uusien alkujen aikaa, iskee kesän lopun häämöttäessä aina jonkin sortin hinku. Yleensä se kohdistuu uuteen harrastukseen (vaivattomin ja hauskin) tai opiskeluihin (vähän hankalammin järjestettävissä nykyään).

Yllättävää kyllä en muista poteneeni syksyisin työpaikanvaihtohinkua, myöskään matkakuume tai vauvakuume eivät ole varsinaisesti syksyn juttuja (matka varattu vähän kuin ehkäisevänä hoitona, ja se vauvakuume nyt on muutenkin mennyttä).

Asunnonvaihtokuume sen sijaan kuuluu olennaisesti uusien mahdollisuuksien aikaan, mutta tänä syksynä se iski puskista pahimmalla mahdollisella tavalla: talokuume.

Pakastin täynnä punaista (ja vähän sinistä)

Päivät poimien, illat peraten. Marjamanian katkaisi pahemman kerran vain takavasemmalta yllättänyt mahatauti, josta toipuminen on kestänyt kumman kauan. Toisaalta pikku pakastimeni alkavat olla jo täynnä (mansikkaa, mustikkaa, vadelmia ja punaviinimarjoja), johonkin on pantava piste. Mielessä on alkanut kummitella mehumaija, mutta missä viipyy urbaaneja säilöjiä auttava varastointibisnes? Ei kerrostaloasunnossa kovin montaa mehupulloa säilötä, kun varastotkin taitavat olla tähän tarkoitukseen liian lämpimiä.

Tie vie, lomalainen vikisee

Kuukauden reissun viimeiselle etapille matkattiin komeiden pilvien alla. Sellaiset 1400 kilometriä ei tunnu raskaalta, kun matkat tekee useassa erässä pitkän ajan kuluessa. Lapset jaksoivat ajelut ja toisten nurkissa oleskelut hienosti, vissiin kyläluudan vikaa heissäkin.

Viimeiset päivät vietettiin mukavassa seurassa mökkeillen Kallaveden rannalla. Toimme hyvän ilman mukanamme, joten seurue sai syötyä ulkopöydässä ja kahviteltua laiturilla. Parasta on pulahdus iltatyyneen järveen saunasta, se makean veden tuoksu nenän alla.

Täällä kotona onkin täysi vauhti päällä, vimmainen säilöntäshow on nimittäin alkanut. Olen viettänyt aikani vadelma- ja mustikkapuskissa niin tiiviisti, että laukut odottavat vieläkin siinä mihin ne autosta kannettiin - prioriteetit kohdallaan!

Töppöset jalassa mustikkaan

Onneksi mansikat ja mustikat kypsyvät, vaikka lämpömittari ei kovin korkealle nousisikaan! Harvassa paikassa olen nähnyt mustikkapensaita takapihalla, mutta täällä "vanhusten palvelutalossa" (niin kuin appivanhemmat kotiaan kutsuvat) tämäkin palvelu pelaa. Sormet jo syyhyävät päästä täyttämään omaa pakastinta, viikon päästä se onnistuu.

Päivät sujahtelevat suht rennosti, lasten kanssa täytyy reissussakin pitää tietysti rutiinit yllä, jotta ei menisi aivan hulinaksi. Vaikka kotiäiti ei lomaa tunnekaan, silti tuntuu "lomemmalta" kuin tavallisesti (miehen mielestä ainakin olen lomalla, kerran pystyn unohtamaan kielioppisäännöt).

Jotain hyvää viileässäkin kesässä: villalanka ei hiosta käsiä. Olen opetellut erilaisia virkkaustekniikoita, ja nyt on äitiysloman tavoitteista täytetty oikeaoppisen isoäidinneliön opettelu. Jostain syystä ei muuten tullut pakattua vauvalle villasukkia mukaan, nämä mintunväriset töppöset piti käydä hakemassa kirpparilta 20 sentillä.

P.S. Meille muuttaa uusi asukki, suoraan 70-luvulta. Pitää ääntä, tottelee ihmistä. Arvaatteko, mikä?