Muistikortilla oli vielä kesä. Intiaanikesä on onneksi ulkonakin, mutta kuvissa elokuinen, helteinen sukellus Vartiosaaren siimeksiin. Lyhyt pyrähdys yhteysaluksella; soutaen pääsi yhtä nopeasti, todisti eräs mies koirineen tulomatkalla.
Kärryteitä ja polkuja pitkin vehreyden ympäröimänä kävelimme (matelimme, pyrähtelimme, taapersimme, loikimme) kolmen sukupolven voimin. Saaren toiselle puolelle ja takaisin. Hiljaisuutta, sieltä täältä pilkottavia ihania taloja, muutamia ihmisiä, autoja ei lainkaan.
57 huvilaa oli piiloutunut hyvin, toki hitaanpuoleisella joukkueella ei ehtinyt koko saarta kiertää. Vanha koristeellinen rakennuskanta on alkuperäisasussaan eikä kokonaisuutta ole rikottu uudisrakennuksilla, kerrotaan Vartiosaaren sivuilla. Mutta kuinka kauan, alueen yhtenä vaihtoehtona on kaavoitus tuhansille asukkaille. Oli kyse sitten Vartiosaaresta, Kivinokasta tai Kruunuvuorenrannasta, tuntuu riipaisevalta ajatella, että ainutlaatuisen virkistysalueen luonne mullistettaisiin asutuksella. Ja todennäköisesti kalliilla sellaisella, merenranta kun pilkottaa lähellä. Ymmärrän, että tilaa rakentamiselle tarvitaan Helsingissä, mutta ei mielestäni millä tahansa uhrauksilla. Tällainen saa tunteet kiehumaan.
P.S. Kuulemma koko elämänsä saarella asunut vanha rouva käyskentelee miltei aina pihalla, jonka ohi kuljimme. Vastaan tullut kulkija ihmetteli ääneen, kun rouvaa ei näkynyt. Vieläkin mietin, mitä tuolle mummolle kuuluu.
