Kerrankin pääsimme sunnuntaina spontaanisti liikkeelle. Usein viikonloput hujahtavat kotiympyröissä, ellei jotakin saa suunniteltua, ja siinä olemme jostain syystä huonoja.
Leikkipuistossa kuulimme kevättapahtumasta, ja niin tytär olikin jo ensimmäisenä kiipeämässä paloauton kyytiin. Mutta mikä tragedia, rahat kotona ja koiravaljakkoajelu jäi tekemättä. Onneksi sain lohduteltua tyttöä sillä, että hän pääsee isin kanssa Tavastialle lastenkonserttiin. Parhaat päälle, pinnit päähän ja uudet lenkkarit jalkaan. ("Kiitos äiti, kun ostit mulle näin kauniit lenkkarit".) Keikalla tapahtuneen donitsitragedian (tytär syö kuorrutteet, lupaa isin syödä loput, isi ei olisikaan saanut syödä) jälkeen oli ollut hauskaa. Elämä on suurtaa draamaa kolmevuotiaalle. Minä pääsin hetkeksi nuoremman jälkikasvun kanssa ystävän luokse, joka ruokki tämän ikinälkäisen naisen.
Kaikki kuvat otin puhelimen kameralla tänään. Tekniikka muuttaa kyllä kuvaamisen tapaa, kun mahdollisuus ottaa kuva kulkee aina mukana. Vielä viisi vuotta sitten latasin filmin kameraan, teetin negat tai diat, skannasin, käsittelin, teetin paperikuvat ja liimasin kansioon. Vähän kuin vastaiskuna kuvauksen digitalisoitumiselle. Kuvia tuli otettua harkitusti, lähinnä matkoilla, ei niinkään arjesta. Silloin vielä tuohon puleeraamiseen oli aikaa. Mutta nyt olen niin onnellinen digikamerasta ja kuvauksen helppoudesta.
Vielä yhdet päiväunet vaunukävelyllä keväässä. Meren jää tummuu ennen kuin sulaa kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mietteesi!