Vauvavuosi ohi

Tasan vuosi sitten minulla oli ruman, keltaisen sairaalatakkini sisällä jotain niin kaunista: muutaman tunnin ikäinen, ruttuinen, pusuhuulinen ja mustelmainen pikku rääpäle. Olo oli seesteinen, ylpeä ja voimakas, jopa suhteellisen hyvinvoiva, vaikka olin paria tuntia aikaisemmin huutanut tuskasta.

Vuosi on mennyt - niin kuin vuodet aina - nopeasti. Kuvan viiden päivän ikäisestä pötköttelijästä on kasvanut ikiliikkuja, joka ei malta pysyä paikalla hetkeäkään. Poika on uskomattoman utelias, seurallinen, höpsöttelevä vekkuli. Sinnikäs sisupussi, joka määrätietoisesti tekee mitä tahtoo eikä meinaa antaa periksi millään - nukahtamaankin menee useimmiten raivoisasti karjuen, on mennyt kaksikuisesta asti.

Yksivuotias ei vielä kävele, mutta kiipeää joka paikkaan, taputtaa, vilkuttaa, tanssii ja vaatii ruokaa hakkaamalla pöytää kaksin käsin. Eniten naurattavat isosiskon jutut, kutitus ja kaulaan pusuttelut. Hauskinta juuri nyt on vedellä tavarat lattialle, mekastaa mahdollisimman kovaa oman äänen ja kolisevien tavaroiden voimalla tai könytä miltei kuperkeikkoja pehmeällä alustalla.

Onhan vauvavuoden päättymisessä tietty haikeutensa, mutta päällimmäiset tunteet ovat kuitenkin ilo tuosta uudesta perheenjäsenestä, josta tulee koko ajan enemmän oma persoonansa, tyytyväisyys kun kaikki on hyvin ja helpotus, kun rankka vuosi valvomisineen on ohi ja saan pala palalta myös itsenäisyyttäni takaisin.

Toisen lapsen kanssa mikään ei varsinaisesti ole tullut yllätyksenä, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ilot, huolet ja väsymystuskat olisi tuntuneet yhtä vahvasti kuin ensimmäisenkin kanssa. Esikoisen jäljiltä tiesi, miten nopeasti aika menee ja tyyppi muuttuu, joten toisen kanssa on osannut elää paremmin hetkessä eikä seuraavaa kehitysvaihetta odottaen. Huomenna juhlitaan tuota hassua pikku ukkelia!