Lauluja (lähes) autiolla hiekkarannalla

Luulen, että kaikki ovat jo sen verran joulutunnelmissa, että Afrikan auringon alla otetut kuvat tuntuvat lähinnä omituisilta. Mutta koska olen kadonnut sen verran tehokkaasti tähän arjen pyöritykseen, kuvia on vielä julkaisematta ja aion ne edes tämän vuoden puolella saada ilmoille.

Tässä reissun vapain osuus, yhden yön retki Bilenen rannalle. 160 kilometrin matkaa tehtiin alkumatkan ruuhkan, pysähdyksien, grilliruokien oston ja loppumatkan kuoppaisten teiden ansiosta viitisen tuntia. Perillä odotti rauhallinen ranta (vain muutamia lasinsiruja kaiveltiin tällä kertaa hiekasta rantalentistä pelatessa) ja hieno majoitus. Sää oli reissun viilein ja pilvisin, mutta pelasti varmasti monta vaaleaa hipiää.

Illan tullen päästiin kokemaan kylpy pimeässä sähkökatkoksen aikana, laulamaan suomalaisia lauluja vuosikymmenten takaisista vihkosista (mukaan lukien virret, joita kukin suunnitteli hautajaisiinsa, mutta jotka päätettiin laulaa kun ollaan vielä elossa) ja uimaan merisiilien kanssa keskellä yötä taskulampun valossa. 

Osoita sormella kala

Sunnuntai oli kalatoripäivä. Ja puoli päivää siellä menikin, verkkaisella aikataululla kun ruokaa odoteltiin monta tuntia. Torin kalanhaju oli aika huumaava, ja mereneläviä oli tarjolla kaikenlimaisia. Tuoksu vaihtui valkosipuliin, kun päästiin kojuilta ravintoloiden puolelle. Ison ryhmän ympärillä alkoi kiire ja kuhina, kun joka puolella alettiin järjestellä pöytiä yhteen, jotta poppoo valitsisi juuri kyseisen ravintolan.

Pöydässä tuotiin eteen vati, josta sai oman kalansa valita, pienemmät yhdelle ja suuremmat kahdelle. Ruokaa odotellessa nälkäisille yritettiin kaupata pähkinöitä, aurinkolaseja, rumpuja, helmistä tehtyjä naulakoita, rautalangasta taiteltuja leikkiautoja, taulua jossa suurisilmäinen afrikkalaislapsi itkee kyyneleitä ja massiivista puista pöytää.

Tällaista eteen tuli, erittäin maukasta kalaa ja kevyen iltapäiväfiiliksen antanutta eteläafrikkalaista siideriä.

Yhdessä kauemmaksi

Pitkä hiljaisuus johtuu Afrikasta. Palasin eilen kaksiviikkoiselta matkalta Mosambikiin, mahataudin kourissa klassisesti, mutta muuten reissusta vaikuttuneena. Olen halunnut matkustaa tuohon maanosaan jo kauan, ja nyt tarjoutui tilaisuus tutustua paikalliseen ammattiliittojen toimintaan. Eräänlainen opintomatka siis suomalaisella 16 hengen porukalla.

Niin kuin aina köyhissä maissa, oma oleskelu maassa herättää sekavia tunteita. Mosambik itsessään oli jo ristiriitainen, erityisesti pääkaupunki Maputo, jossa keskusta oli täynnä korkeita rakennuksia ja kalliita autoja, mutta sivukujilla ihmiset asuivat hökkeleissä. Vaikka teimme kaksi reissua maakuntiin, näimme suuresta maasta vain pienen kaistaleen, ja muualla maassa eletään vielä alkeellisimmissa olosuhteissa. Esimerkiksi 90 prosenttia ihmisistä elää sähköverkon ulkopuolella ja puolet köyhyysrajan alapuolella.

Maasta jäi päällimmäisenä mieleen leppoisa aikakäsitys (eli paljon odottelua ja ohjelmanmuutoksia, mutta tähän oli varauduttu), roskaisuus (jätettä joka puolella, ja esimerkiksi pääkaupungin hieno rantahietikko täynnä lasinsiruja), mukavat ihmiset (jotka lähtivät heti mukaan Nenäpäivä-tempaukseen ja tanssikisaan), innokkaat katukauppiaat, naisten pään päällään kuljettamat tavarat, täyteen lastatut kuorma-autot ja bussit, lahjontaa odottavat poliisit sekä aurinko ja kuumuus (hiki tuli pintaan aika nopeasti, kun lämpöä oli enimmillään +38 astetta).

Reissun luonteeseen vaikutti paljon porukka, jolla matkustettiin. En ole ollut tällaisen ryhmän kanssa yhdessä näin tiiviisti sitten nuoruuden leirien ja kielikurssien. Yhdessä oltiin aamusta iltaan (tai usein vielä yöhönkin, esimerkiksi kun seurueen vanhimman syntymäpäiviä juhlittiin paikallisessa karaokebaarissa). Muut olivat tavalla tai toisella ay-aktiiveja, joten asiasta tietämättömänä sain perehdytyksen paitsi Mosambikin myös Suomen ammattiyhdistyskuvioihin sekä alan termistöön englanniksi.

Mosambikilaisten yhteinen kieli on portugali, sillä heimokieliä on yli 20. Tosin portugalia puhuu vain neljännes väestöstä, mutta olisi sen osaamisesta ollut suurta apua. Nyt onnistui vain muutamien fraasien puhuminen, jonkun verran kieltä pystyi ymmärtämään espanjan ja italian oppien pohjalta.

Matkan tunnelmaa on vaikea pukea sanoiksi, vaikka henkisesti olenkin yhä reissun päällä. Kuvistakin jää puuttumaan paljon, kun kohdatut ihmiset jättää pois. Julkaisen niitä silti vielä muutamassa erässä lisää.

Ahkera sisustusvuosi

Tämän vuoden sisustushuuma osui keväälle. Oli aikaa, valoa ja intoa, ja siksipä saalis kodinlaiton suhteen oli mukavan tuottelias. Makuuhuoneita vaihdettiin päittäin, kun lapset siirtyivät samaan huoneeseen, samalla ostettiin meille vanhemmille laatusänky. Sain yhdellä rysäyksellä keväisinä päivinä remontoitua vaatehuoneen, joka oli odottanut vuoroaan muutosta asti.

Olohuonekin koki pientä muodonmuutosta, kun televisio piilotettiin kaappiin, ja siirron seurauksena rymsteerattiin muitakin huonekaluja. Vapautui tilaa matalalle, mutta pitkälle senkille, ja vanha ruotsalainen ihanuus löytyikin nettihuutokaupasta. Se kantaa päällään vanhaa levysoitinta ja vahvistinta - vihdoinkin, sanoisi mies. Muksut saivat kierrätyskeskuksesta jykevän vaatekaapin. Helsinki teetettiin seinälle. Nahkaisia nojatuoleja elvytettiin mehiläisvahalla, keittiö sai uuden lukuvalon ja pipokaarti survottiin Componibiliin. Keittiönkaappien hajoilevat vetimet vaihdettiin samanlaisiin, mutta astetta uudempiin 70-luvun vetimiin.

Loppuvuoden tavoitteeksi jäi hankkia kerrossänky lapsille. Hankittu on ja kiireellä, kun näytti että poika oppii hetkenä minä hyvänsä kiipeämään pois pinnasängystä. Sielläpä tuo toistaiseksi on pysynyt, joten sängyt eivät ole vieläkään paikoillaan.

Muutama hylly tuolla myös odottelee kiinnittämistä seinään, ja tietysti viilupintoja pitäisi korjailla, ja mikä ettei rautasängynkin väriä voisi vaihtaa... Entäs uutta maalia vierashuoneeseen? Mutta vaikka syksy on sekä uusien alkujen että kotiin käpertymisen aikaa, ainakaan minulla ei sisustuskuume syksyisin herää. Eihän täällä kohta enää edes näe mitään.

Citynainen evakossa

Teki kuulkaa hyvää viettää kolme päivää citynaisen elämää! Vuokrasin yksiön Helsingin ytimestä, pakkasin kannettavan mukaan ja naputin. Olin ilmeisen tehokas tai sitten päiviini ilmestyi ekstratunteja, sillä ehdin suunnittelemieni töiden lisäksi syödä ulkona, käydä uimassa ja elokuvissa sekä hankkia iltapuvun tuleviin juhliin.

Minihaaveeni on viettää joskus lomaa turistina kotikaupungissa, eikä tämä kauaksi siitä jäänyt, vaikka hommia pitikin tehdä. Ja Helsinki näytti kyllä parhaat puolensa!

Tunteesta toiseen

 

Näyttää syksyltä, ja tuntuu myös. Ulkona on mukavan raikasta, mutta sisällä vain jäätävää, kalisen. Tomaatit pihan laarista, vihreät yrittävät saada punaa pintaan sanomalehden sisällä. Tähän viikkoon mahtuu synttäri-iloa ja luopumissurua.

Järvestä ja metsästä nousseet

Aamunkoitosta iltaruskoon. Syyskuisina päivinä, lämpiminä, räkäisinä. Nyt on vilukissa uinut syyskuussa, aivan uusien ihmisten kanssa, tuossa mahtavien maisemien järvessä. Ja eihän tuolla kantarellisaaliilla voi olla hitusen kehaisematta.

Saari vei sydämeni - mutta miten se pelastetaan?

 

Muistikortilla oli vielä kesä. Intiaanikesä on onneksi ulkonakin, mutta kuvissa elokuinen, helteinen sukellus Vartiosaaren siimeksiin. Lyhyt pyrähdys yhteysaluksella; soutaen pääsi yhtä nopeasti, todisti eräs mies koirineen tulomatkalla.

Kärryteitä ja polkuja pitkin vehreyden ympäröimänä kävelimme (matelimme, pyrähtelimme, taapersimme, loikimme) kolmen sukupolven voimin. Saaren toiselle puolelle ja takaisin. Hiljaisuutta, sieltä täältä pilkottavia ihania taloja, muutamia ihmisiä, autoja ei lainkaan.

57 huvilaa oli piiloutunut hyvin, toki hitaanpuoleisella joukkueella ei ehtinyt koko saarta kiertää. Vanha koristeellinen rakennuskanta on alkuperäisasussaan eikä kokonaisuutta ole rikottu uudisrakennuksilla, kerrotaan Vartiosaaren sivuilla. Mutta kuinka kauan, alueen yhtenä vaihtoehtona on kaavoitus tuhansille asukkaille. Oli kyse sitten Vartiosaaresta, Kivinokasta tai Kruunuvuorenrannasta, tuntuu riipaisevalta ajatella, että ainutlaatuisen virkistysalueen luonne mullistettaisiin asutuksella. Ja todennäköisesti kalliilla sellaisella, merenranta kun pilkottaa lähellä. Ymmärrän, että tilaa rakentamiselle tarvitaan Helsingissä, mutta ei mielestäni millä tahansa uhrauksilla. Tällainen saa tunteet kiehumaan.

P.S. Kuulemma koko elämänsä saarella asunut vanha rouva käyskentelee miltei aina pihalla, jonka ohi kuljimme. Vastaan tullut kulkija ihmetteli ääneen, kun rouvaa ei näkynyt. Vieläkin mietin, mitä tuolle mummolle kuuluu.