Iloa vaahteroista, pihlajista, ihmisistä, elämästä

Ruska alkaa latvoista. Vielä joskus lähden kokemaan väri-ilon tuntureille. Paremman puutteessa etelän syksy kelpaa oikein hyvin.

Sadonkorjuu on tälle vuodelle tehty. Naapurin mummo jaksoi vielä ujuttaa pihlajanmarjat hilloon, minä en.

Hain siirtolapuutarhalta omenoita ja nautin ne rapeana uunipaistoksena vaniljajäätelön ja rakkaiden ihmisten kera. Pöytään tarvittiin jatkopala, siskot koolla, meitä ei ole enää kolme vaan joukko on laajentunut kahdeksaan. Luulenpa, että se on vasta alkua.

Kuopuksen seisomaan oppiminen tekee valveillaoloajasta aika intensiivisen vahtivuoron. Toki seisomaan pitää päästä keskellä yötäkin. Silloin tietää olevansa liian väsynyt, kun mikään ei huvita. Onneksi ne päivät ovat harvassa, muulloin elämänilo läikähtelee sopivina annoksina ja väsymys tuntuu vain pienenä kiristyksenä päässä.

Värikästä päätä ei palele

Valmiina pakkasiin! Ei valmistunut tämä myssy helmikuun loppuun mennessä, kun väsäsin sitä Muita ihania -blogin pipohaasteeseen. Kesäksi se jäi makoilemaan kaappiin, mutta muistui mieleen käsityöhimon hiipiessä takaisin iltojen pimetessä.

Riemunkirjavahan siitä tuli, mies kutsuu näitä tekeleitäni lastentarhatätiasusteiksi (sori vaan tarhantädit!). Ihan ite tupsunkin väsäsin, olikohan eka sitten vuoden 1987. Ensi kerralla kyllä virkkaan, neljällä puikolla en saanut millään saumakohtaa siistiksi ja tiukan käsialan tikkuajalle moinen ei sovi lainkaan.

Syyssunnuntaina

 

 

Olisivatpa kaikki syyspäivät tällaisia. Kaunis sää, sosiaalista elämää, ravintolassa käynti koko perheellä ilman traumoja (itselle tai muille asiakkaille). Pisteet myös pikku raivottarelle, ei suurempia tappeluita tänään.

Mättähältä mättähälle, kuumeen vallassa

Lähdin sienimetsään, tulin mustikkametsästä. En tunnistanut yhtään niistä vähistäkään sienistä, pitäydyin siis tutummassa saaliissa. Ja sitä riitti, vieläkin. Paistoi, tihuutti, tuuli, tuoksui. Vastapäisellä mättäällä kahviseurana naapurin varamummo ja vastaleipomansa sienipiiraat.

Näistä kuvista aistii syksyn. Arvaa sen kyllä jo mielentilastakin. Koska syksy on uusien alkujen aikaa, iskee kesän lopun häämöttäessä aina jonkin sortin hinku. Yleensä se kohdistuu uuteen harrastukseen (vaivattomin ja hauskin) tai opiskeluihin (vähän hankalammin järjestettävissä nykyään).

Yllättävää kyllä en muista poteneeni syksyisin työpaikanvaihtohinkua, myöskään matkakuume tai vauvakuume eivät ole varsinaisesti syksyn juttuja (matka varattu vähän kuin ehkäisevänä hoitona, ja se vauvakuume nyt on muutenkin mennyttä).

Asunnonvaihtokuume sen sijaan kuuluu olennaisesti uusien mahdollisuuksien aikaan, mutta tänä syksynä se iski puskista pahimmalla mahdollisella tavalla: talokuume.

Kesä jäi aalloille

Tänään tuli syksy, mutta eilinen oli laskettavissa vielä kesäksi. Katselimme siskon kanssa muutaman tunnin Helsinkiä mereltä käsin melat käsissä. Vaatteet kastuivat ja rakko tuli, mutta olipa vain hienoa vuoroin keikkua aalloilla ja lipua tyyntä pintaa pitkin. Alun siksakkuviointikin vaihtui määrätietoisemmaksi menoksi, kun vain peräsimen laski veteen. Oiva taukopaikka löytyi saaren kallioilta, kanervien keskeltä.